Heijastuksia

Kuvat on syyskuulta, silloin kun ilmasta saattoi vielä aistia kesän hiipuvan lämmön. Auringonsäteet halkoivat harsoilevaa pilvimassaa heijastuen Kortejärven pintaan. Silloin, kun auringolla oli vielä energiaa paistaa. Nyt se jo hiipii pikkuhiljaa talviunille.
 

Syksyllä on sellainen paha tapa, että sen melankolia tarttuu kiinni. Välillä sen otteesta saa ravisteltua itsensä irti, toisinaan se taas vie mukanaan. Melankolia on tiettyyn rajaan asti mukava vieras. Yhden asian olen päättänyt. Tänä vuonna en anna sen jäädä liiaksi nurkkiin pyörimään.

 

Nautinnollista viikonloppua, kerätään auringon viime säteet talteen!

– Karoliina

Matkalla

Viikonloppu meni taas yhdessä silmänräpäyksessä. Kyllä se on niin, että rakkaat ihmiset ympärillä on valtava voimavara. Tän lauseen voimilla jaksaa taas painaa ens viikon.

– Karoliina

Se mikä on kaiken alla

Olen ajatellut ja ennen kaikkea kokenut koko syksyn älytöntä stressiä. Tajusin sen oikeastaan vasta ihan juuri. Kesän jäljiltä olin into piukeena lähtemässä kaikkeen uuteen ja innostavaan mukaan. Halusin mukaan kivoihin projekteihin. Halusin vastuuta ja tehtävää. Halusin ennen kaikkea haastaa itseni ja oppia uutta. Halusin tulla hyväksi. Halusin olla hyvä.

Miten kävikään? Ainakin olen oppinut uutta. Olen oppinut tunnistamaan rajani, kukaan ei ole väsymätön duracell-pupu. Eri ihmiset jaksavat kantaa eri määrän taakkaa. Jos haluaa panostaa kaikkeen sataprosenttisesti, ei voi olla kaikessa mukana. Kaikilla tulee joskus raja vastaan. Olen myös väsynyt, älyttömän väsynyt. Päänsärky on muuttunut jatkuvaksi paineeksi takaraivossa. Mikään ei oikein huvita ja tuntuu että epäonnistun yhä uudelleen.

Elän kalenterin varassa. Minuuttiaikataululla olen rynnännyt kokouksesta toiseen. Unohtelen asioita. Unohtelen ihmisten nimiä. Entä jos kohta unohdan, kuka olen?

Vapaa-aikani olen käyttänyt suihkussa käymiseen. En ehdi pitää yhteyttä ystäviini ja kotona teen nukkumaan menoon asti rästiin jääneitä hommia.

Täällä blogissa tämä kaikki ei mitä luultavammin ole näkynyt laisinkaan. Haluan luoda ympärilleni positiivisia asioita. Haluan kertoa minua inspiroivista asioista. Haluan olla onnellinen. En halua kuitenkaan olla pelkkä kuori. Minullakin on välillä vaikeaa ja elämä ei olekaan pelkkiä kauniita kuvia kahvikupeista. Elämä on aaltoliikettä. Kaiken tämän vaivan ja väsymyksen jälkeen koittaa aika, jolloin tulen kaipaamaan kiirettä. Vaikken täysin tietäisikään mitä haluan elämälläni tehdä, tiedän ainakin sen, mitä en halua. Kasvan jatkuvasti ihmisenä. Opin tuntemaan itseni. Tärkeää on pysähtyä miettimään ja antaa itselleen aikaa. Aikaa hengittää. On tervettä myöntää, että enää ei jaksa. Tahti on käynyt liian nopeaksi.

Isoin projekti tulee päätökseen kahden viikon päästä. Kun vaan jaksan rutistaa nämä viimeiset päivät, niin selviän tästä kyllä. Tärkeintä tässä kaikessa oli pysähtyä hetkeksi ja todeta asia. Todella ymmärtää, tiedostaa. Ymmärtää olla itselleen armollisempi. Me kaikki olemme kuitenkin vain ihmisiä.

– Karoliina

Urjala Soikoon!

Monelle Urjala on aivan vieras paikka. Toinen vaihtoehto on: "Ai onks siellä se Makeistukku?", mutta täällä Väinö Linnan synnyinpitäjässä on kuulkaas vaikka mitä! Nyt viikonloppuna päästiin nauttimaan musiikista ja hyvästä ruoasta.

Usein kun mennään ulos syömään hienoon ravintolaan, nähdään vain ne taiteelliset annokset. Kastikkeet ovat kuin siveltimellä maalattuja ja annos muistuttaa enemmän taulua kuin ruokaa. Olikin siistiä päästä näkemään ja kokemaan tämän kaiken toinen puoli. Oltiin nimittäin äidin kanssa valmistelemassa näitä Markus Aremon valmistamia ruokia Urjala Soikoon! -tapahtumaan. Markus Aremon ravintolat George ja Carma on palkittu Michelin tähdillä, joten ihan kenen tahansa harrastelijakokin seurassa ei oltu. 

Eihän se mitään taikuutta ollut. Ihan ruoanlaittoa vain. Mutta en kyllä ikinä ole leikannut kurkkuja niin pieniksi lohkoiksi kuin nyt. Päivän sanana toimi ehdottomasti tarkkuus. Ei siinä, itse kokki oli kyllä varsin letkeä ja rauhallinen. Opin myös, että ruohosipulia leikatessa ei saa painaa liian kovaa, tai muuten se alkaa haista vanhalta puliukolta.

Valmistelujen jälkeen vaihdettiin essut siistimpiin vaatteisiin ja siirryttiin nauttimaan musiikista ja herkullisesta ruoasta. Muusikot osasivat hommansa ja Säätiötalo raikui milloin viulun, millon flygelin voimasta. Seurakin oli mitä mahtavin, sillä sain olla suvun naisten ympäröimänä.

Päivän menu: Sointujen suolainen maku kielellä

Alkuruoka: 

Kurpitsakeittoa ja chorizoa

Pääruoka:

Ankankoipi confit ja muhennettua hapankaalia

Jälkiruoka:

Suklaa-pot de creme ja cassissorbettia

Kaiken kaikkiaan oikein onnistunut lounaskonsertti. Tällaista ehdottomasti lisää!

- Karoliina

Rakkautta ensisilmäyksellä

Kun ensi kertaa katseemme kohtasivat, tiesin, että hän olisi se oikea. Hän oli juuri näköiseni. Aivan älyttömän söpö, mutta samalla rennon tyylikäs. Tämän vuoden Blossa nimittäin.

Glögi ja tee. Yhdessä. Täytyy kyllä sanoa, että ei ollenkaan hassumpi idea. Väri on kauniin kullanruskea ja mausta voi todella erottaa mustan teen aromin. Pullon ulkoasu viehättää erityisesti. Se tuo mieleen englantilaisen teeastiaston. Kun ensi kerran sain pullon käsiini, näin jo itseni nauttimassa tätä ihanuutta Arabian Runoista.

Alkon sivuilla vinkataan käyttämään Blossaa myös jouluisen drinkin tapaan. Lisää glögiä vain vähän kuohuviinin sekaan. Ei hullumpi idea, sillä mielestäni tämä glögi on parasta haaleana. Ei liian kuumana, vaan hieman jäähtyneenä. Silloin alkoholi ei puske liikaa muiden makujen ylitse.

Löysin myös mielenkiintoisen videon tämän vuotisen Blossan syntyprosessista.



Glögin kanssa nautittavaksi kuuluu tietysti erottamaton makupari. Nimittäin piparkakku ja sinihomejuusto. Tarkemmin ottaen Annas runsaammin maustettuja piparkakkuja ja pala Aurajuustoa. Ai että. Annas-piparkakut on parhaita kaupan hyllyltä löytyviä pipareita, mitä tiedän. Ne on just sopivan ohuita ja mausteet on täydelliset. Mielestäni kuitenkin itsetehdyissä pipareissa parasta on se raaka taikina. Kuinka monta kertaa olenkaan pikkutyttönä syönyt mahani kipeäksi mummulassa pipareita leipoessa.

Ihanaa, ihan kohta saa alottaa joulufiilistelyn!

– Karoliina

Fazer Café Turku

Olen hulluna kahviloihin. Onneksi täällä Turussa kahvilakulttuuri onkin ihan omaa luokkaansa. Useimmat suosikkikahvilani sijoittuvat kuitenkin Aurajoen rannalle. Gaggui kaffela, josta olen aiemmin kirjoitellut täällä, löytyy myös hieman sivummasta. Uusin tulokas, tällä viikolla ovensa avannut Fazer Café, pitää majaansa aivan torin laidalla. Olen kerran aiemmin käynyt Helsingin Kluuvikadun Fazer Caféssa. Siskoni puolestaan on kehunut Tampereen Fazer Cafén brunssia. Odotukset olivat siis korkealla.

Olen varmasti ainut suomalainen, joka ei pidä Fazerin sinisestä (aina vähän jännittää sanoa tätä, sillä sininen tuntuu olevan suomalaisille pyhä asia). Kahvilasta kuitenkin löytyy rutkasti muutakin! Tällä kertaa halusin jotain suolaista, joten päädyin katkarapuleipään, jonka hinta kieltämättä vähän kirpaisi opiskelijan lompakkoa. Toisaalta katkarapujen määrässä ei oltu kyllä säästelty. Tomi puolestaan valitsi lakka-mocca-kakun. Juomana toimi jättimäinen latte. Iloinen ja erityisen asiakaspalveluhenkinen myyjä kertoi, että heiltä saa myös Fazerin erikoisuutta, Red Lattea. Kyseessä on siis latte, jossa on kahvin sijaan rooibos-teetä.

Kahvilan sisustus oli älyttömän ihana! Niin Fazer, kun vaan olla voi. Kyselinkin henkilökunnalta, että esiintyykö lattian ja seinien kuosi kenties jossain Fazerin karkkikäärepapereissa, koska ne vaan toivat niin vahvasti sen mieleen. Yllättävä vastaus kuitenkin oli, että eivät esiinny. Pisteet siis suunnittelijoille, mielikuvat toimii. Design House Stockholmin Work Lamp on ollut himotuimmat listallani jo pitkään. Olin siis taivaassa, sillä kahvilassa niitä oli vaikka millä mitalla.

Kaiken kaikkiaan mulle tuli valtavan hyvä olo kahvilasta kokonaisuutena. Henkilökunta oli älyttömän mukavaa ja palvelualtista, tunnelma hämärtyvänä syysiltana juuri oikeanlainen, kodikas ja lämmin. Sisustus miellytti myös erityisesti silmääni. Peilit loivat lisää tilan tuntua ja muutenkaan kyse ei ole mistään pienestä kahvilasta, paikkoja on 75 hengelle. Kävelinkin hymy suin ulos kahvilasta ja niin sen kuuluukin olla. Tänne palaan vielä uudelleen.

– Karoliina

Syksyinen Tukholma

Tiistaina pakattiin laukut ja lähdettiin pikavisiitille naapuriin. On hassua, miten laivalle pääseminen oli lapsena siisteintä ikinä. Pallomeri, kasvomaalaukset, Muumi-karkkiboxit, loputon Taxfree, Parfymerian huumaavat tuoksut...

Nyt se on vaan jotenkin sellainen pakollinen paha. Kulkuväline. Vieläkin on nenä tukossa kokolattiamatoista. Mutta onhan kaikessa aina jotain hyvääkin! Syöminen on kuitenkin aina kivaa. Iltapalaksi vedettiin molemmat kilo valkoviinissä keitettyjä sinisimpukoita, ei paha. Ja aamupalabuffetin avulla päivä lähtee oikein maukkaasti käyntiin. Tulomatkalla jätin kyllä kuoharin välistä, koska kuudelta aamulla se ei maittanut. Oon kai vähän tylsä.

Jäätävä merituuli kiusasi ja kiuputti hiuksia oikein kunnolla. Lopulta en sitten enää jaksanut sukia tukkaa pois silmien edestä ja kävelin coolisti hiukset silmillä. Tällaisina hetkinä on aina vähän ikävä pitkiä hiuksia. Nopeasti vetäisty huoleton nuttura kirkastaisi maailmankuvaa huomattavasti.

Ehdottomasti käväisemisen arvoinen kauppa on Svartvita rum. Mustavalkoisen ja minimalistisen sisustajan silmille putiikki oli kuin karkkia. Kaiken tämän valtavan ihanan tilpehöörin lisäksi tuotteet oli aseteltu esille just eikä melkein. Sisäinen perfektionistini hyrisi onnesta. Halusin välttämättä koskea kaikkea. Kuitenkin minulle hyvin tyypillisesti, en osannut päättää, mitä ostaisin. Lähdin siis tyhjin käsin, mutta monta ideaa rikkaampana.

Usein sitä tuppaa unohtamaan asiat, joita on luvannut itselleen.

Älä tilaa makukahvia, jos tilaat makean leivoksen.

Silti sitä muodostuu sellainen hullunkiilto silmiin herkullisissa kahviloissa. Ja ei, kameran linssi ei vääristä. Tota kermavaahtoa oli just noin paljon. Ja ton brownien kuorrute oli just sellaista paksua syntisen makeaa, venyvää tummaa suklaata. Kahvissa oli vähintään yhtä paljon kermavaahtoa kun tossa lautasella ja ainakin kaksi levyllistä valkosuklaata. Jos joku on joskus vetänyt suklaaöverit, niin kokee varmasti suurta sympatiaa ja yhteenkuuluvuutta mun kahvitteluhetken jälkeiseen oloon. Jälleen kerran lupaan muistaa tämän säännöistä tärkeimmän: maltti on valttia.

 

–Karoliina

Suolaisen ja makean suloinen liitto

On monia ruokia, joissa suolaisen ja makean yhdistelmä ei vain yksinkertaisesti mielestäni toimi. Muistan yläasteelta karmaisevan esimerkin. Paratiisikastike. Kyllä siinä meni samantien päivä pilalle kun ruokalistasta kyseisen sanan bongasi. Ja ei, meidän pienessä maalaiskoulussa ei ollut kuin yksi ruokavaihtoehto. En ymmärrä, miksi broilerin sekaan täytyy laittaa persikkaa ja ananasta. Erityisesti persikan lämmin ja löllyvä koostumus ei sytytä.

Sitten on taas niitä täydellisiä makupareja, kuten piparkakut ja aurajuusto. Suunniteltiin pitkästä aikaa kotiviikonlopun kunniaksi itsetehtyä pizzaa. Jotain muuta kun Americanaa. Ajatus päärynästä ja ilmakuivatusta kinkusta alkoi kutkuttaa. Ja kyllä muuten pääsee samalle listalle piparkakkujen ja aurajuuston kanssa.

Rukiinen ilmakuivattu kinkku - päärynä pizza 

 pohja: 

 2 dl vettä 

 1 pss kuivahiivaa 

 2 dl ruisjauhoja 

 3 dl vehnäjauhoja 

 3 rkl oliiviöljyä 

 1 tl merisuolaa

 täyte:

 1 dl paseerattua tomaattia

 hyppysellinen yrttejä sekä mustapippuria

 2 kpl isoa mozzarellaa

 2 kpl päärynöitä

 150 g ilmakuivattua kinkkua

 200 g juustoraastetta

 Tarjoiluun tuoreita basilikan lehtiä ja seuraksi punaviiniä.

 

– Karoliina

Voisko joskus vaan olla

Tän illan mä vaan oon.

Ilman suunnitelmia. Ilman päämäärää tai tavoitetta.

– Karoliina