Rapujuhlat

Taas saa olla kiitollinen siitä, mistä on tullut. Ei jokainen saa syödä itse pyydystettyjä rapuja. Voin ylpeästi sanoa kantaneeni korteni kekoon tässä hommassa. Ongin nimittäin muutaman kalan pyydykseksi mertoihin. Täytyy kuitenkin myöntää, että en ole vuosienkaan jälkeen oppinut kalastuksen syvintä olemusta. En ole koskaan laittanut matoa koukkuun, enkä tule tulevaisuudessakaan sitä tekemään.

Kalastus onkin ollut hieman hupaisaa. Siskoni sentään kykenee laittamaan madon koukkuun. Hän ei kuitenkaan ota kaloja pois koukusta, minusta puhumattakaan. Yhtenä kesäiltana meidän kalastusoperaatiomme olikin kuin suoraan jostain sketsiohjelmasta. Äiti poimi vuorollaan siskoni ja minun kalasaalista. Kaloja nimittäin tuli jatkuvalla syötöllä. Välillä äidillä oli kaksi onkea samaan aikaan työstettävänä.

On hauskaa päästä seuraamaan ruoan valmistusta ihan sen alkutekijöistä asti. Nämä ravut ovatkin todellista lähiruokaa. Syötit on kalastettu itse Urjalan Rutajärvestä ja ravut on myös uineet mertoihin siellä. Ylhäällä olevassa kuvassa ravut on juuri keitetty ja sen jälkeen ne on laitettu välittömästi kylmään veteen jäähtymään.

Viime vuonna rapuja oli harmittavan vähän ja rapujuhlat jäi kokonaan välistä. Tänä vuonna niitä tulikin sitten viime vuodenkin edestä. Järjestettiin jopa kahdet rapujuhlat!

Koska ravut ovat suolaisia ja niiden kanssa tarjoillaan sitruunaa, saattaa viinin valitsemisen kanssa tulla haasteita. Päätinkin siis kääntyä ammattilaisten puoleen. Alkossa sain todellakin asiantuntevaa palvelua. Ja jos jotain arvostan, niin sitä. Sain pitkän, ihanan, luennon rapuviineistä. Päädyin valitsemaan Mud Housen Sauvingnon Blancin.

Rodukas. Usein viinien kuvaukset naurattaa hassuilla sanavalinnoillaan, mutta tässä osui kyllä nappiin. Tuoksu on voimakkaan herukkainen. Viini on kuiva ja maussa on vahvaa hapokkuutta. En välttämättä joisikaan tätä viiniä pelkiltään seurustelun merkeissä. Tästä huolimatta viini on erittäin hedelmäinen ja pirskahteleva. Maku onkin vahva, mikä käy hyvin yhteen suolaisen ravun ja sitruunan kanssa.

– Karoliina

Eräretki Punavuoreen

Viikonloppu hurahti silmänräpäyksessä. Suunnitelmana oli syksyn perinteeksi muodostunut sienireissu isolla porukalla. Ollaan vietetty aikaa siskon ja mun lapsuudenystävän kanssa ihan pienestä asti. Meidän vanhemmat on tutustunut toisiinsa opiskeluaikoina ja näin ollaankin tunnettu jo siitä asti. Vuosien vieriessä myös meidän poikaystävät on päässyt mukaan tähän huippusakkiin.

Viikonloppuun kuului metsäretken lisäksi hyvää ruokaa ja juomaa, saunomista ulkosaunassa ja rapujuhlat, mutta niistä herkuista kerron sitten erikseen! 

 

Urjalan Punavuoressa oli hyvin hiljaista. Punavihreästä kuplasta ei täällä olla kuultukaan. Ihan sovussa rinta rinnan elävät mustikat ja puolukat. Kuului vain linnunlaulua ja jonkun yksittäisen hirvikärpäsen surinaa. On ihanaa päästä välillä kotiseuduille, maaseudun rauhaan.

 

Paras hetki on aina tietysti ruokailu. Tässä tyylikkäissä erähenkisissä asuissamme iloitsemmekin maha täynnä nuotiolla käristettyä makkaraa ja Turun sinappia.

 – Karoliina

Naamari päähän

Meidän journalistien oma pikkuruinen opiskelijayhdistys järkkää tänään mystiset naamiasbileet. Tapahtumavastaavana mun kontolle napsahti julisteen teko. Ei muuta kun haalarit jalkaan ja kohti Lyniä.

– Karoliina

Valoa taivaalla

Sunnuntaina vietettiin Turun päivää. Päivällä olisi ollut vaikka mitä kivaa puuhaa. Markkinahulinointia ja ilmaisia museovierailuita. Tällä kertaa ne jäivät kuitenkin välistä, sillä ehdin vasta illaksi Turkuun.

 

Se on nyt virallista. Kostean kolea ilma valtaa illat yhä aiemmin ja aiemmin. 
Syksy on täällä ja ei ole lähdössä hetkeen.

– Karoliina

Vapaudesta ja vastuusta

Pieni vivahde melankoliaa saapuu ajatuksiini erityisesti syksyn hiipiessä luokseni. Jotenkin sitä tuppaa ajattelemaan, että kaikki oli ennen helpompaa. Yksinkertaisempaa. Oli vapaampi kaikesta. Sai tehdä mitä lystäsi vailla vastuuta.

Sai vain olla, olematta kuitenkaan liikaa.

Usein tässä vaiheessa pysähdyn. Kelaan ajatuksiani vähän taaksepäin ja painan pausea. Eihän se noin mene. En nimittäin usko, että olin 15-vuotiaana yhtään sen vapaampi itsestäni ja ajatuksistani, kuin nyt. Aika vain kultaa muistot. Voin myös varmuudella sanoa tietäväni sen, en vain uskovani. Sillä muistan kyllä millaista oli olla 15-vuotias. Eihän siitä nyt niin kauaa ole. Jotenkin sitä vain ajattelee että on niin kovin aikuinen.

Mikään ei estä minua kävelemästä paljain jaloin märällä asfaltilla. Kukaan ei tule sanomaan, että en saa mennä keskellä yötä vaatteet päällä uimaan. Voin viettää vapaapäivän röhnöttäen sohvalla Ben & Jerry's purkki kainalossa. Juuri nyt tässä hetkessä voin tehdä ihan mitä vain. Olen aikuinen nainen. Saan päättää omasta elämästäni. Juuri nyt olen vapaampi kuin koskaan ennen.

Sitä on välillä vain kovin vaikea muistaa.

Viikonloppuna eräs viisas ystäväni palauttikin minut maan pinnalle. Tuskailin, kuinka kalenterini pursuaa menoja. Ystäväni sanoikin tähän viisaasti: no mutta sullahan on vaikka mitä kivaa tulossa. Hän oli oikeassa. Mulla on vaikka mitä kivaa tulossa. Elämäni vain nyt sattuu olemaan kiireistä. Tällä hetkellä. Se ei kuitenkaan tarkoita pelkkiä kokouksia ja koulutehtäviä. Sitä paitsi pidän myös niistä kokouksista ja koulutehtävistä.

Ja muuten, märällä asfaltilla kävelemisestä tulee kipeäksi.

– Karoliina

Ystäviä ja gaggui

Huh, miten ihana viikonloppu!

Takana oli tapahtumantäyteinen viikko ja stressi painoi päälle. Vieraita oli tulossa ja heille pitäisi keksiä huvituksia. Kaikki kuitenkin soljui täydellisesti eteenpäin. Koko viikonloppu oli juuri sitä, mitä kaipasin. Sain hetkeksi unohtaa kaikki kouluprojektit ja ylitsepursuavan lehtikorin.



















Monelle turkulaiselle lienee tullut tutuksi Gaggui kaffela. Vuoden verran Turussa asustelleena, tallustelin kyseiseen kahvilaan ensimmäisen kerran vasta viime lauantaina. Luvassa oli siis kakkuöverit!

Kakun lisäksi söin silmilläni kaikkia pieniä yksityiskohtia, jotka yhdessä muodostivat söpön tyttömäisen boheemin sisustuksen. Kahvilan perustajat ovat identtiset kaksoset. Toinen heistä on ammatiltaan kuvataiteilija, mikä osaltaan varmasti selittää kahvilan visuaalisen ilmeen. Kahvilan söpö koirataulu olikin hänen käsialaansa. Sisustuksessa on muutenkin käytetty paljon paikallisia lahjakkaita suunnittelijoita. Kahvi tulee Turun Kahvipaahtimolta ja teet Teepolusta, molemmat siis ihan läheltä. Ihania oli myös kakkujen nimet.

Vähä liia tuhti, voi vattu!, viimesee muruu, mäki tahro, kamala magia... 

Tilannekuvat on yleensä ne parhaat kuvat.





Jokaiselle sokerihiirelle löytyy varmasti mieleisensä laajasta valikoimasta. Meidän tyttöjen lautaselle päätyi valinnanvaikeuden jälkeen lakritsi-, suklaa- ja vadelmakakkua. Pojat puolestaan tyytyivät keksiin ja espressoon. Hinta/laatusuhde oli onnistunut. Kakkujen rakenteet olivat juuri eikä melkein kohdillaan. Makuyhdistelmät olivat mielenkiintoisia ja kakut kauniita. Ammattitaidolla valmistettuja siis.

Raapustettiin terveiset vielä lopuksi viaraskirjaan.

– Karoliina

Suomen toiseksi paras kesäkaupunki

Muistatteko sen päivän, kun kesän piti loppua? Uutisoidaan kesän olleen virallisesti ohi. Ja sitten se tulee ja yllättää kaikki uudelleen. Sinä päivänä kaikki palaset osu kohdalleen. Oltiin suunniteltu just kyseiseksi päiväksi porukalla reissu Porvooseen.




Nuo pikkuputiikit on ehdottomasti mun lemppareita. Sokkeloisilla kaduilla vanhat puutalot tuoksuu elämälle ja sisään astuessa lattialauta vähän narahtaa. On tuoksusaippuoita, pellavamekkoja, Brunbergin ilmaisia maistiaisia, suomalaista designia, höpsöjä sisustustavaroita ja uniikkeja lahjaideoita. Unohtamatta söpöjä pieniä museoita, käsityöläiskauppoja ja gallerioita.

 


Ei sitä elämässä kovin paljoa muuta tarvita kuin ystävät ja vähän sangriaa.

 

Kyllä Porvoo hyvänä kakkosena Suomen kesäkaupungeista tulee. Turun jälkeen tietysti.

– Karoliina

Miten katsoa elokuvaa

Jos joku olisi muutama vuosi sitten ehdottanut katsottavaksi suomalaista elokuvaa, olisin nyrpistänyt naamaani. Jokin on kuitenkin muuttunut. En tiedä onko muutos tapahtunut minussa vai suomalaisessa elokuvassa.

Kätilö on Antti J. Jokisen (joka on muuten päänäyttelijä Krista Kososen mies) ohjaama elokuva Lapin sodasta. Se kuvattiin Liettuassa, Lapissa ja Pohjois-Norjassa. Ja voi, sellaiset todella olivat maisemat. Jylhät vuoret ja tyynet vuonot toivat sopivaa kontrastia sotakuvaukseen. Ainuttakaan kohtausta ei ole kuvattu studiossa. Siitä plussaa.

Helsingin Sanomissa oli perjantaina kiinnostava juttu Kätilöstä. Artikkelissa nostettiin esiin katseen merkitys elokuvassa. Katja Ketun romaanissa, johon elokuva perustuu, päähenkilö Helenaa kutsutaan Vikasilmäksi ja Villisilmäksi. Kososelle etsittiin sopivaa piilolinssiä viikkoja. Lopulta päädyttiin ruotsalaiseen, käsin maalattuun linssiin. Myös linssi vaikeutti osaltaan näyttelmistä, sillä Kosonen ei nähnyt kyseisellä silmällä mitään.

Elokuvaa katsellessa kiinnitinkin huomiota erityisesti katseisiin. Henkilöillä oli ominaiset katseet, jotka mukautuivat juonen edetessä. Itse juoni ei sitten ollutkaan kovin kummoinen. Murre vei huomion muutamassa kohtaa, mutta sen pelasti ruotsinkieliset tekstitykset. Tulipa kerrattua sitäkin kieltä samalla. Elokuva nojasi vahvasti Kososen näyttelijätyöhön. Mutta se oli upeaa työtä se. 

Elokuvistahan voi nauttia hyvin monella eri tavalla. Itse nautin kaikesta esteettisestä. Kiinnitän huomiota lavastukseen, puvustukseen ja maskeeraukseen. Arvostan kekseliäitä leikkauksia ja sitä, että katsojan omalle tulkinnalle jätetään tilaa. Monille elokuvan juoni on se tärkein juttu, minusta se on kaikkein vähäpätöisin. Visuaalisesti kaunis elokuva koskettaa eniten. Ja näin se oli Kätilössäkin. Elokuvan monet upeat lähikuvat eivät jättäneet kylmäksi.

Kuva: Solar Films

– Karoliina

Tänä syksynä

Yksi neljästä lempivuodenajastani kolkuttelee ovella. Puiden lehdet valmistautuvat pukemaan parhaansa päälle ja raikkaat sateet puhdistavat maan. Erityisen innoissani olen kumisaappaiden päästessä taas kenkähyllyn koreimmalle paikalle.

Syksy tuo luonnollisesti mukanaan uusia tuulia. Aina luulee edellisen syksyn olleen se mullistavin ja merkittävin. Jälleen kerran sain kokea olevani väärässä. Tämä syksy tuo elämääni niin monia uusia ja ihania asioita, että voisin pakahtua onnesta. Samalla vähän jännittää. Selviänkö kaikesta työmäärästä, mitä olen haalinut itselleni? Tiedän kuitenkin selviäväni. Olenhan koukussa stressiin. Sellaiseen hyvään stressiin, joka puskee eteenpäin ja saa kokeilemaan omia rajojaan.






Tänä syksynä aion:

FIILISTELLÄ 
pimeneviä iltoja parvekkeella. Kääriytyä villasukat jalassa peiton suojaan. Sytyttää kynttilät ja ottaa lasin tai kaksi viiniä.

LUKEA
faktaa ja fiktiota, surumielistä ja hilpeää. Ennen kaikkea kirjoja, kirjoja, kirjoja. Liian moni hyvä kirja odottaa yöpyödällä vuoroaan.

INNOSTUA
kouluprojekteista, videokuvauksesta, pehmoisista neuleista, uudistuneesta AMK-liikunnasta, (tarjolla mm. sirkusta!) ja kuvissa esiintyvästä eri vuodenaikojen mukaan kuvitetusta Arabian Runosta.

JUHLIA
hyvän ruoan ja juoman parissa ystäviä, opiskelijapippaloita, approja, rapujuhlia, syntymäpäiviä, Urjala Soikoon –tapahtumaa, Taideakatemian Yötä ja noin niinkun elämää yleisesti.

MATKUSTAA
Tampereelle, Tukholmaan, kotikotiin ja lisäksi seilailla Itämerellä kahdesti.

Lisäksi aion tanssia aamuyöntunteina niin antaumuksella, 

että herätessäni aamulla tunnen sen lihaksissani.

– Karoliina

Totuuksia elämästä

Lähdinpä sitten viikonloppureissuun koko kuvauskaluston kanssa. Tarkoituksena oli testailla vähälle käytölle jäänyttä teleobjektiivia. No, unohtuipa se sitten. Jalustankin raahasin varta vasten teleä ajatellen. Eipä ole sille käyttöä nyt, sitä suuremmalla syyllä, että myös kameran akku osoittautui tyhjäksi. Aikalailla nappiin meni siis. Hetkisen olin kuin maani myynyt. Totta se kuitenkin on, eikä muuksi muutu. Ehkä tälläkin kämmillä oli tarkoituksensa. Tästä lähtien lupaan triplatarkistaa kaiken, ennen kuin painelen ovesta ulos.

Kuvat on napattu Brysselin reissulta nelisen vuotta sitten. Photoshopilla leikkiminen on oiva terapian muoto pienessä harmituksen tilassa. Nyt tarvitaan jotain pehmeää mun ja maailman väliin. Eli ei muuta kuin pää tyynyyn, huomenna koko juttu jo naurattaa.

– Karoliina