Joka vanhoja muistelee, sitä tikulla silmään. Kaikissa asioissa on aina puolensa. Lähdetään nyt sinne positiivisemmalle puolelle. Välillä on ihan oikeasti kiva muistella menneitä. Ainakin mun mielestä. Sen takia nyt käynnistetään jokaviikkoinen #taantumatorstai.
Mulle Linnanmäki on se the huvipuisto. Lapsena mahanpohjassa oli aina sellainen kutkuttava tunne kun matkusti tädin luokse. Kyse saattoi toki olla myös puhtaasta matkapahoinvoinnista, sillä bussi kierteli pikkuteitä läpi jokaisen mutkikkaan kylänraitin. Mutta kyllä jännitti. Mennä nyt pieni maalaistyttö isolle kirkolle asti. Kannettavassa CD-soittimessa soi Tiktak tai Nylon Beat, se helpotti vähän.
Nyt myöhemmin käy tätiäni sääliksi. Luultavasti siinä vaiheessa, kun halusin mennä yhdettätoista kertaa vuoristorataan, innostus ei ollut molemminpuolista.
On se kummallista miten ajan kanssa asiat kääntyvät päälaelleen. Ennen maailmanpyörä oli tylsin laite. Kaiken sen tylsyyden lisäksi sinne oli joka kerta kamalan pitkä jono. Supertylsä siis. Nykyisin se on yksi pelottavimmista ja hienoimmista laitteista. Samanaikaisesti ihastelen Helsingin yli avautuvia upeita maisemia ja puristan rystyset valkoisina vaunua, ettei nyt vaan kävis mitään. Korkeanpaikankammoiselle mitalin arvoinen suoritus.
Olen edelleen harmistunut siitä, että Sateenkaarea ei Lintsillä enää näe. Se oli mun lemppari. Tärisin jonossa ja katselin yläilmoihin, kun ihmiset kiljuivat ja uskaliaimmat nostivat kätensä ilmaan. Kohta olisi mun vuoro. Siisteintä oli se kipristävä tunne mahassa ennen laitteen kännistymistä. Pian mentäisiin. Yläilmoissa puristin silmät kiinni ja painauduin syvemmälle penkkiin.
– Karoliina
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti