Pieni vivahde melankoliaa saapuu ajatuksiini erityisesti syksyn hiipiessä luokseni. Jotenkin sitä tuppaa ajattelemaan, että kaikki oli ennen helpompaa. Yksinkertaisempaa. Oli vapaampi kaikesta. Sai tehdä mitä lystäsi vailla vastuuta.
Sai vain olla, olematta kuitenkaan liikaa.
Usein tässä vaiheessa pysähdyn. Kelaan ajatuksiani vähän taaksepäin ja painan pausea. Eihän se noin mene. En nimittäin usko, että olin 15-vuotiaana yhtään sen vapaampi itsestäni ja ajatuksistani, kuin nyt. Aika vain kultaa muistot. Voin myös varmuudella sanoa tietäväni sen, en vain uskovani. Sillä muistan kyllä millaista oli olla 15-vuotias. Eihän siitä nyt niin kauaa ole. Jotenkin sitä vain ajattelee että on niin kovin aikuinen.
Mikään ei estä minua kävelemästä paljain jaloin märällä asfaltilla. Kukaan ei tule sanomaan, että en saa mennä keskellä yötä vaatteet päällä uimaan. Voin viettää vapaapäivän röhnöttäen sohvalla Ben & Jerry's purkki kainalossa. Juuri nyt tässä hetkessä voin tehdä ihan mitä vain. Olen aikuinen nainen. Saan päättää omasta elämästäni. Juuri nyt olen vapaampi kuin koskaan ennen.
Sitä on välillä vain kovin vaikea muistaa.
Viikonloppuna eräs viisas ystäväni palauttikin minut maan pinnalle. Tuskailin, kuinka kalenterini pursuaa menoja. Ystäväni sanoikin tähän viisaasti: no mutta sullahan on vaikka mitä kivaa tulossa. Hän oli oikeassa. Mulla on vaikka mitä kivaa tulossa. Elämäni vain nyt sattuu olemaan kiireistä. Tällä hetkellä. Se ei kuitenkaan tarkoita pelkkiä kokouksia ja koulutehtäviä. Sitä paitsi pidän myös niistä kokouksista ja koulutehtävistä.
Ja muuten, märällä asfaltilla kävelemisestä tulee kipeäksi.
– Karoliina
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti