Viihdyn muiden seurassa.
En varsinaisesti kaipaa yksinoloa.
En varsinaisesti kaipaa yksinoloa.
Kun asuin vielä kotona, vanhempieni luona, teimme valtavasti asioita yhdessä. Siskoni kanssa tuli tietysti vietettyä paljon aikaa. Olen
usein miettinyt, millaista olisi olla ainut lapsi. Ei ketään, kenen kanssa jakaa lapsuusmuistot. Ei ketään, kenen kanssa tapella siitä, kumpi
saa ottaa isomman jäätelöannoksen.
Perheemme on aina
ollut menevää sorttia. Kaikilla on paljon harrastuksia. On yhteisiä, mutta myös ihan ikiomia.
Suvussamme on myös tapana juhlia kaiken maailman kissanristiäisiä. Sain kerran
mummulta lahjan, kun minulla oli tasan puoli vuotta seuraavaan syntymäpäivääni.
Pystyn laskemaan yhden käden sormilla yöt, jotka olen nukkunut yksin, tyhjässä
talossa.
Olen myös ollut sillä tavalla onnekas, että molemmat
isovanhempani asuivat samalla paikkakunnalla, kun mekin. Kävin viikoittain
mummuloissa. Pienessä kylässä kasvaneena luulin sen olevan perusjuttuja, sillä
niin oli myös monella muulla. Olen kuitenkin elämäni mittaan tajunnut, ettei se
ole mikään itsestäänselvyys. Ei todella.
Kun muutin pois kotoa, muutimme poikaystäväni kanssa yhdessä asumaan. En siis ole koskaan asunut yksin. Voisi sanoa, että tavallaan pelkään yksinoloa. Hiljaisuutta. Vierastan sitä. Tuntuu, että jotain puuttuu, kun olen yksin. Odotan jatkuvasti jotain saapuvaksi.
Nyt olen viettänyt viikon makaamalla sohvalla päivät pitkät
yksin. Tulin ironisesti kipeäksi vuoden kiireisimpänä viikkona. (Sata kurssia koulussa päällekkäin ja deadlinet huutaa. Teeppä siinä sitten sohvalta käsin
videouutista).
Eikä se niin kauheaa ole ollut. Yksinolo on oikeastaan ihan mukavaa, pienissä määrin.
Nämä kuvat ovat viime joululta.
Notkuva joulupöytä, kaikki sen perinteiset herkut ja uudet kokeilut sulavat kaikessa rauhassa mahassa. Ilta pimenee ja kynttilät lisääntyvät. On aika ottaa esiin lautapelit ja jälkiruoan jälkkäriksi tumma olut ja pari suklaakonvehtia.
Ennen kaikkea viettää aikaa rakkaiden kanssa yhdessä.
– Karoliina
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti